maanantai 8. huhtikuuta 2013

Keynes, taide ja talouden ihmiskuva



Esitelmä Keynesin toinen tuleminen –seminaarissa, Jyväskylän yliopistossa. 5.4.2013



 Johdanto

Talousteoreetikkona tunnettu John Maynard Keynes oli myös yksi 1900-luvun taidekentän merkittävimpiä uudistajia. Yllä oleva kuva voi toimia johdatuksena talouden ja taiteen ihmiskuvien yhteen kietoutumiselle Keynesin ajattelussa. Kuvassa toisiaan katsovat Maynard Keynes (oik.) ja taidemaalari Duncan Grant. Kuva kertoo paitsi henkilökohtaisesta kiintymyksestä, myös Keynesin tiiviistä suhteesta aikansa avantgardetaiteeseen. Keynes oli Britannian 1900-luvun alun merkittävimmäksi avantgardeilmiöksi mainitun Bloomsbury Groupin kantavia voimia. Bloomsbury Groupin kautta Keynes tutustui tuoreeltaan mm. Sigmund Freudin ajatteluun. Keynes pyrki löytämään talousteorian joka sopisi mahdollisimman hyvin hänen omaksumaansa käsitykseen ihmisen ja kulttuurin kompleksisuudesta. Keynesiläisyyttä edeltänyt ja sitä seurannut uusklassinen teoria taas pohjaa ihmisyyden äärimmäiseen yksinkertaistukseen. Taide ei mahdu uusklassisen yksinkertaistuksen sisälle ja muodostuu jopa tahtomattaan uusklassisen teorian perusteita jäytäväksi kritiikiksi. 

Ei välttämättä olekaan sattumaa että juuri taidekenttä on kaikkialla maailmassa joutunut uusliberalistisen hallinnon epäsuosioon. Taloudellisen tehokkuusvaatimuksen ja tulospaineen taustalla on erotettavissa ristiriita neoklassisen talousteorian ja taiteen tradition vaalimien ihmiskäsitysten välillä.
Keynesiläisyydessä on tulkintani mukaan pohjimmiltaan kyse talousteoriasta joka pyrkii aktiiviseen ja tasavertaiseen yhteyteen muiden inhimillisen tiedon ja toiminnan kenttien kanssa. Tämä yhteys oli ennen Keynesiä ja on jälleen omana aikanamme radikaalilla tavalla katkennut. Yhteyden puute voi johtaa yhteiskuntien toimintakyvyn heikkenemiseen. Kehitys näyttää johtavan vääjäämättömästi kohti murrosta ja valittavana on vain se, jatketaanko uusklassista projektia kaoottiseen romahdukseen asti, vai pyritäänkö järjestelmää muuttamaan ajoissa järkiperäisesti katastrofin välttämiseksi.

Uusklassisen teorian mukaista tehokkuusajattelua, taloudellista kilpailumentaliteettia ja ansaintalogiikkaa juurrutetaan tällä hetkellä aggressiivisesti taiteen kentän instituutioihin ja yksittäisten taiteilijoiden toimintaan. Muutosvaatimukset on hämmästyttävän usein taiteen kentälläkin otettu pakkona johon on sopeuduttava. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää nykyisen taloudellisen hegemonian vaatimusten taustalla erottuva ihmiskäsitys ja sen ero taiteen vaalimaan ihmisyyteen/ ihmisyyksiin. Nykyinen taloudellinen ohjaus ei niinkään perustu todelliseen pakkoon kuin ideologiseen taistoon eri ihmiskäsitysten välillä.

Onko taiteen mahdollista elää uusliberalistisessa järjestelmässä, vai tarvitaanko taiteen hengissä pitämiseksi paradigman muutos myös talousteoreettisessa hegemoniassa? Entä miten taide voi tukea pyrkimyksiä siirtyä uusklassisesta paradigmasta kohti uutta ja edelleen kehittyvää keynesiläisyyttä?

Rationaliteetin hirmuvalta

Taloudelliselle toiminnalle ulkoapäin asetettavien rajoitusten poistamisen kautta saavutettaisiin vain osa uusliberalismin tavoitteista. Paljon oleellisempaa olisi saada aikaan ihminen joka toimii talousteorian kuvaamalla tavalla, rationaalisesti. Ihmisiin eivät tällöin vaikuttaisi tunteet, kulttuuriset prinsiipit, ideologiat, uskonto tai ihmissuhteet. Alitajuisia tai irrationaalisia prosesseja ei olisi. Ei myöskään väsymyksestä, nälästä, päihteistä, sairauksista tai puutteellisesta informaatiosta johtuvia häiriötä. Ihmiskunta toimisi yksilö- ja joukkotasolla täysin tietoisena päätöstensä seurauksista ja valitsisi aina optimaalisen, kunkin yksilön tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla tyydyttävän vaihtoehdon. Kyse on hyvin pitkälle viedystä utopiasta ja paluusta muilla tieteen aloilla jo kauan sitten hylättyyn mekanistiseen maailmankuvaan.

Uusklassinen talousteoria hyödyntää vahvasti peliteoriaa, joka puolestaan kuvaa pelkistetysti oman etunsa maksimointiin sosiaalisessa tilanteessa pyrkivän yksilön tai ryhmän käyttäytymistä. Muun muassa uskonnollisen ja kulttuurisen sitoutuneisuuden vaikutusta ratkaisuihin ei voida mallintaa. Taiteen ja kulttuurintutkimuksen kannalta peliteoria on itsessään kulttuurinen teksti. Tekstin muodostuminen todellisuutta ohjaavaksi hegemoniaksi tuottaa tekstin mukaisia näkemyksiä. Halu soveltaa peliteoriaa ihmisyyden perustoimintojen tulkintaan johtaa peliteoriaa tukevan käyttäytymisen vahvistumiseen ja vahvistamiseen. Näin teoria rakentaa tuekseen uuden ihmistyypin, jonka käyttäytymiseen eivät vaikuta ne tekijät joita teoria ei pysty tulkitsemaan.

Valtavirtataloustieteen olettamus ihmisen rationaalisuudesta on kyseenalaistettu lukemattomien teorioiden ja empiiristen tutkimusten kautta jo vuosikymmenien ajan. Näistä ehkä vakuuttavimpina poliittisen taloustieteen näkemykset ja aivotaloustieteen löydökset jotka kertovat epärationaalisten tekijöiden, esimerkiksi tunteiden ja ideologioiden vaikuttavan rationaalista ajattelua voimakkaammin kulutus- ja investointipäätöksiä tehtäessä. Tutkimustulosten valossa ei ole yllättävää että vapaasti toimiva markkinatalous johtaa helposti hallitsemattomiin kriiseihin, konflikteihin ja esimerkiksi laajaan ympäristökatastrofiin joka ei lopulta ole kenenkään talouspeliin osallistuvan hyödyksi. Kasaantuva kriittinen evidenssi ei kuitenkaan ole lopulta vaikuttanut uusklassiseen valtavirtataloustieteeseen eikä varsinkaan siihen pohjaavaan uusliberalistiseen hegemoniaan.

Ei välttämättä ole sattumaa, että uudistustarpeita on nähty nimenomaan yliopistoissa tehtävän kriittisen tutkimuksen, kriittisen taiteen ja kriittisen puolueettoman median suunnalla. Miksi juuri nämä alat nähdään epätehokkaina ja tarpeettomina? Tiedossa on että tehokkuuden maksimoinnin nimissä toteutetut uudistukset johtavat hyvin usein kasvavaan byrokratiaan ja perinpohjaiseen epätehokkuuteen. Mahdollisesti vihan kohteeksi ovat joutuneet aivan loogisesti juuri ne elämän osa-alueet joilla selvimmin ja perustelluista syistä epäillään uusklassisen teorian perimmäistä tukijalkaa eli ihmisen toiminnan rationaalisuutta.

 Mielekkyys ei edellytä rationaliteettia

Yleisin valtavirtataloustieteen vastaus esitettyyn kritiikkiin on että epärationaalisen toimijan hyväksyminen johtaisi koko taloustieteen mielekkyyden romahtamiseen (mm. Vesa Kanniainen). Kulttuurisella, humanistisella ja myös vaikkapa sosiologisella tutkimuksella on kuitenkin pitkät perinteet tutkimuksesta jossa ihmisyyttä ei tarvitse typistää uusklassiseen mallinnukseen sopivaksi.

Mikäli talouden rationaalisen toimijan oletus ja sitä koskeva kritiikki otettaisiin vakavasti, voitaisiin esimerkiksi kasvottomat markkinat demystifioida moninaisten vaikutteiden vallassa toimivien yksilöiden ja joukkojen toiminnaksi, johon voidaan myös vaikuttaa ja jota voidaan ohjata haluttuun suuntaan. Uusliberalismin haluttomuus käsitellä rationaliteettiin liittyvää ongelmaa näyttäytyy kulttuurisesta näkökulmasta konservatiivisena kaksinaismoralismina, joka pyrkii piilottamaan oman sisäisen perustelunsa tabujärjestelmään jota ei saa kriittisesti tulkita. Jos ajatellaan että ihmisyyteen sisältyy tietty määrä epärationaalista ajattelua ja toimintaa, aiheuttaa epärationaalisen puolen kieltäminen todennäköisesti pikemminkin epärationaalisuuden kasvua kuin vähenemistä. Näin voidaan ymmärtää paremmin sitä kuinka rationaliteettia ydintotuutenaan pitävä ajattelutapa muodostuu irrationaaliseksi.

Taiteella, kulttuuriteorioilla ja vaikkapa psykoanalyysilla olisi nykymuodoissaan paljon annettavaa taloudellisen toiminnan perusyksikön, ihmisen toiminnan, nykyistä syvällisemmäksi ymmärtämiseksi. Taide voi auttaa muun ihmiselämän osaksi sijoittuvan talouden ihmisyyttä koskevien teoretisointien luomisessa, mutta sen ei ole mielekästä osallistua prosessiin jossa talous nähdään ihmisyyttä itseään merkittävämmäksi arvoksi.

 Taiteen ja talouden erillisyys

Uusklassinen talousteoria syntyi 1800-luvun lopulla ja sille rinnakkaisia kuvataideilmiöitä olivat kansainvälisesti muun muassa naturalismi ja symbolismi sekä Suomessa taiteen kultakauden kansallisromantikot, karelianistit ja realistit. Modernismi syntyi paitsi turhaumasta taiteen pysähtyneisyyttä kohtaan, myös rinnakkaisilmiönä uusklassisen talousajattelun lopettaneille vallankumouksille ja maailmansotien jälkeiselle keynesiläisyydelle. Moderni avantgardistinen taide jakoi usein keynesiläisyydenkin taustalla olleet näkemykset todellisuuden dynaamisesta kehittymisestä, jatkuvasta muutoksesta ja ihmisen roolista muutoksen progressiivisena tuottajana.

Nykyinen uusklassinen teoria vastaavasti on suorastaan vihamielinen taiteen traditioon viimeisen sadan vuoden aikana vahvimmin vaikuttaneita tieteellisiä ja kulttuurisia näkökulmia kohtaan. Uusklassisen talousteorian muodostuttua uudelleen yhteiskuntaa määrittäväksi voimaksi, ollaan myös taiteen autonomiaa ja sitä ylläpitävää kriittistä ja avantgardistista prosessia rajusti kyseenalaistettu. Uusliberalistisen yhteiskunnan virallinen kulttuuri-ihanne muodostuu kultakauden maalausten konservatiivisen tulkinnan varaan. Taiteen tehtävänä on jälleen eskapististen, nationalististen ja illusoristen tilaustuotteiden valmistaminen. Erotuksena 1800-luvun lopun tilanteeseen on se että tilaaja on hylännyt laadulliset kriteerit siten että taide on vaarassa latistua uusliberalistista todellisuuskuvaa tukevaksi viihteeksi.

Kun taidekenttää ohjataan toteuttamaan uusklassisen teorian ihanteita heikennetään strategisesti juuri sen kykyä taloudellisen hegemonian kriittiseen analyysiin. Kriittisen näkökulman puute taas johtaa itseään toteuttavien profetioiden ja kehäpäätelmien sarjaan, jotka lopulta raunioittavat yhteiskuntien toimintakyvyn ja etenkin järjestelmässä elävien ihmisten uskon hegemonian legitimiteettiin. 

 Taidekentän keynesiläisyys

Nähtyään taiteilijoiden vaikeudet saada uusklassisen teorian ohjaamasta järjestelmästä rahoitusta oleelliseksi katsomalleen yhteiskuntia koossapitävälle työlle Keynes päätti kehittää taiteelle markkinoista riippumattomia tukijärjestelmiä. Taidemarkkinoiden ongelmista käytiin runsaasti keskusteluja myös Bloomsbury groupissa. Taidemarkkinat avasivat näkökulman kuluttamisen ja investointitoiminnan perimmäiseen kompleksisuuteen. Perehtyminen taiteen tekemisen, myymisen ja ostamisen monimutkaiseen dynamiikkaan vahvisti Keynesin ajatusta siitä, että vapaat markkinat eivät kykene ylläpitämään ja kehittämään kaikkia yhteiskunnan ja ihmisyyden kannalta oleellisia prosesseja. Keynes perusti useita tukiyhdistyksiä eri kulttuurilaitoksille ja lopulta British Art Councilin, jota voi pitää myös suomalaisen taiteen tukijärjestelmän esikuvana.

Taidekenttää sellaisena kuin se nykyisin Suomessa on, ei voisi olla olemassa ilman Keynesin institutionaalista työtä taiteen tukijärjestelmien luomiseksi. Taiteen yhteys Keynesiin ei kuitenkaan rajoitu pelkästään institutionaaliseen kehykseen, vaan kyse on syvemmästä ihmiskäsityksien samankaltaisuudesta. 1900-luvun taide niin teatterin, kuvataiteen, elokuvan, arkkitehtuurin kuin kirjallisuudenkin alueilla on vahvasti kiinnittynyt samoihin kulttuurisiin ja ihmisyyttä koskeviin näkökulmiin kuin mihin Keynes perusti oman talousteoriansa. Vaikka taiteessa esiintyy valtava määrä erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä ihmisyydestä, esitetään ihminen taiteessa erittäin harvoin puhtaasti rationaalisena ratkaisijana tai peliteorian mukaisena omaa etuaan onnistuneesti maksimoivana agenttina. Pikemminkin taide useimmiten paljastaa taloudelliseen hyödyntavoitteluun, kilpailuun, tehokkuuteen ja rationaliteettiin perustuvan maailmankuvan onttouden ja pohjimmaisen päämäärättömyyden. Tätä taiteen yleistä näkökulmaa ei voi tulkita yksinomaan moraaliseksi tai eettiseksi, vaan ihmisyydestä saatujen havaintojen esiintuomiseksi. Taide ei useinkaan edellytä epärationaalista ihmistä, vaan toteaa epärationaalisuuden tarkkaillessaan ihmisiä ja yhteiskunnan toimintaa.

Taiteilijakoulutuksen, samoin kuin humanististen alojen teoreettinen ja käytännöllinen traditio rakentuu edelleen suurelta osin 1900-luvun alun avantgardeliikkeiden käynnistämään kehitykseen. Taiteen ja uusklassisen talouden traditioita rinnastaessa voidaankin niiden todeta pohjaavan hyvin kaukana toisistaan oleviin ihmiskuviin ja ne ovat myös kehittyneen pitkälti toisistaan erillisinä. Taiteen puolella on ollut usein perustellut syyt haluttomuuteen uskoa uusklassisen talousteorian ihmiskäsitykseen, talouden puolella kyse on pikemminkin välinpitämättömyydestä taiteen ihmiskuvaa kohtaan.  Tämä välinpitämättömyys on puolestaan oireellista, sillä se vahvistaa käsitystä siitä, että uusklassinen teoria ei ole kiinnostunut siitä mitä ihmisyys on ja millaisia muotoja inhimillinen ajattelu on saanut. Uusklassinen teoria on kiinnostunut vain siitä osasta ihmisyyttä, jota käytettävissä oleva teoria-apparaatti pystyy kalkyloimaan.

Voi olla että Keynes palaa liian myöhään. Useita vuosikymmeniä kestäneen laajan manipulaation tuloksena ihmisyyden käytännöt ovat todella jo voineet muuttua talousteoreettisen mallin mukaisiksi. Hirviön palauttaminen häkkiinsä vaatii monialaista yhteistyötä ja etenkin laajapohjaista keskustelua siitä mitä ihmisinä ja ihmiskuntana lopulta tavoittelemme.

Viitteitä:

Wicke, Jennifer. 1994. "Mrs. Dalloway" Goes to Market: Woolf, Keynes, and Modern Markets.
Novel - A Forum on Fiction, 28(1).


Keynes, John Maynard. 1951. Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria, suomentaneet Ahti Karjalainen ja Pentti Kivinen. [The general theory of employment interest and money] Porvoo : WSOY.

Towse, Ruth. 2010. A textbook of cultural economics. Cambridge : Cambridge University Press

Maxwell, Richard. 2001. (Ed.) Culture works : the political economy of culture. Minneapolis: University of Minnesota Press, cop.

Neil de Marchi and Craufurd D.W. Goodwin. 1999. (Ed.) Economic engagements with art.  History of political economy, vol. 31. Durham (N.C.) Duke University Press.

Pihlanto Pekka. 2002.  Rationaalisen toimijan myytti, Niin & Näin, 2.

Vesa Kanniainen, Tieteessä tapahtuu 8/2008

Ei kommentteja: