Esitelmä Keynesin toinen
tuleminen –seminaarissa, Jyväskylän yliopistossa. 5.4.2013
Johdanto
Ei
välttämättä olekaan sattumaa että juuri taidekenttä on kaikkialla maailmassa
joutunut uusliberalistisen hallinnon epäsuosioon. Taloudellisen tehokkuusvaatimuksen
ja tulospaineen taustalla on erotettavissa ristiriita neoklassisen
talousteorian ja taiteen tradition vaalimien ihmiskäsitysten välillä.
Keynesiläisyydessä on tulkintani
mukaan pohjimmiltaan kyse talousteoriasta joka pyrkii aktiiviseen ja
tasavertaiseen yhteyteen muiden inhimillisen tiedon ja toiminnan kenttien
kanssa. Tämä yhteys oli ennen Keynesiä ja on jälleen omana aikanamme
radikaalilla tavalla katkennut. Yhteyden puute voi johtaa yhteiskuntien
toimintakyvyn heikkenemiseen. Kehitys näyttää johtavan vääjäämättömästi kohti
murrosta ja valittavana on vain se, jatketaanko uusklassista projektia
kaoottiseen romahdukseen asti, vai pyritäänkö järjestelmää muuttamaan ajoissa
järkiperäisesti katastrofin välttämiseksi.
Uusklassisen teorian mukaista tehokkuusajattelua, taloudellista
kilpailumentaliteettia ja ansaintalogiikkaa juurrutetaan tällä hetkellä
aggressiivisesti taiteen kentän instituutioihin ja yksittäisten taiteilijoiden
toimintaan. Muutosvaatimukset on hämmästyttävän usein taiteen kentälläkin
otettu pakkona johon on sopeuduttava. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää nykyisen
taloudellisen hegemonian vaatimusten taustalla erottuva ihmiskäsitys ja sen ero
taiteen vaalimaan ihmisyyteen/ ihmisyyksiin. Nykyinen taloudellinen ohjaus ei
niinkään perustu todelliseen pakkoon kuin ideologiseen taistoon eri
ihmiskäsitysten välillä.
Onko taiteen mahdollista elää
uusliberalistisessa järjestelmässä, vai tarvitaanko taiteen hengissä pitämiseksi
paradigman muutos myös talousteoreettisessa hegemoniassa? Entä miten taide voi
tukea pyrkimyksiä siirtyä uusklassisesta paradigmasta kohti uutta ja edelleen
kehittyvää keynesiläisyyttä?
Rationaliteetin hirmuvalta
Taloudelliselle toiminnalle
ulkoapäin asetettavien rajoitusten poistamisen kautta saavutettaisiin vain osa
uusliberalismin tavoitteista. Paljon oleellisempaa olisi saada aikaan ihminen
joka toimii talousteorian kuvaamalla tavalla, rationaalisesti. Ihmisiin eivät
tällöin vaikuttaisi tunteet, kulttuuriset prinsiipit, ideologiat, uskonto tai
ihmissuhteet. Alitajuisia tai irrationaalisia prosesseja ei olisi. Ei myöskään
väsymyksestä, nälästä, päihteistä, sairauksista tai puutteellisesta
informaatiosta johtuvia häiriötä. Ihmiskunta toimisi yksilö- ja joukkotasolla
täysin tietoisena päätöstensä seurauksista ja valitsisi aina optimaalisen,
kunkin yksilön tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla tyydyttävän vaihtoehdon.
Kyse on hyvin pitkälle viedystä utopiasta ja paluusta muilla tieteen aloilla jo
kauan sitten hylättyyn mekanistiseen maailmankuvaan.
Uusklassinen talousteoria
hyödyntää vahvasti peliteoriaa, joka puolestaan kuvaa pelkistetysti oman etunsa
maksimointiin sosiaalisessa tilanteessa pyrkivän yksilön tai ryhmän
käyttäytymistä. Muun muassa uskonnollisen ja kulttuurisen sitoutuneisuuden
vaikutusta ratkaisuihin ei voida mallintaa. Taiteen ja kulttuurintutkimuksen
kannalta peliteoria on itsessään kulttuurinen teksti. Tekstin muodostuminen
todellisuutta ohjaavaksi hegemoniaksi tuottaa tekstin mukaisia näkemyksiä. Halu
soveltaa peliteoriaa ihmisyyden perustoimintojen tulkintaan johtaa peliteoriaa
tukevan käyttäytymisen vahvistumiseen ja vahvistamiseen. Näin teoria rakentaa
tuekseen uuden ihmistyypin, jonka käyttäytymiseen eivät vaikuta ne tekijät
joita teoria ei pysty tulkitsemaan.
Valtavirtataloustieteen olettamus ihmisen rationaalisuudesta on
kyseenalaistettu lukemattomien teorioiden ja empiiristen tutkimusten kautta jo
vuosikymmenien ajan. Näistä ehkä vakuuttavimpina poliittisen taloustieteen
näkemykset ja aivotaloustieteen löydökset jotka kertovat epärationaalisten
tekijöiden, esimerkiksi tunteiden ja ideologioiden vaikuttavan rationaalista
ajattelua voimakkaammin kulutus- ja investointipäätöksiä tehtäessä.
Tutkimustulosten valossa ei ole yllättävää että vapaasti toimiva markkinatalous
johtaa helposti hallitsemattomiin kriiseihin, konflikteihin ja esimerkiksi
laajaan ympäristökatastrofiin joka ei lopulta ole kenenkään talouspeliin
osallistuvan hyödyksi. Kasaantuva kriittinen evidenssi ei kuitenkaan ole lopulta
vaikuttanut uusklassiseen valtavirtataloustieteeseen eikä varsinkaan siihen
pohjaavaan uusliberalistiseen hegemoniaan.
Ei välttämättä ole sattumaa, että uudistustarpeita on nähty nimenomaan
yliopistoissa tehtävän kriittisen tutkimuksen, kriittisen taiteen ja kriittisen
puolueettoman median suunnalla. Miksi juuri nämä alat nähdään epätehokkaina ja
tarpeettomina? Tiedossa on että tehokkuuden maksimoinnin nimissä toteutetut
uudistukset johtavat hyvin usein kasvavaan byrokratiaan ja perinpohjaiseen
epätehokkuuteen. Mahdollisesti vihan kohteeksi ovat joutuneet aivan loogisesti
juuri ne elämän osa-alueet joilla selvimmin ja perustelluista syistä epäillään
uusklassisen teorian perimmäistä tukijalkaa eli ihmisen toiminnan
rationaalisuutta.
Mielekkyys ei edellytä rationaliteettia
Yleisin valtavirtataloustieteen vastaus esitettyyn kritiikkiin on että
epärationaalisen toimijan hyväksyminen johtaisi koko taloustieteen mielekkyyden
romahtamiseen (mm. Vesa Kanniainen). Kulttuurisella, humanistisella ja myös
vaikkapa sosiologisella tutkimuksella on kuitenkin pitkät perinteet
tutkimuksesta jossa ihmisyyttä ei tarvitse typistää uusklassiseen mallinnukseen
sopivaksi.
Mikäli
talouden rationaalisen toimijan oletus ja sitä koskeva kritiikki otettaisiin
vakavasti, voitaisiin esimerkiksi kasvottomat markkinat demystifioida
moninaisten vaikutteiden vallassa toimivien yksilöiden ja joukkojen
toiminnaksi, johon voidaan myös vaikuttaa ja jota voidaan ohjata haluttuun
suuntaan. Uusliberalismin haluttomuus käsitellä rationaliteettiin liittyvää
ongelmaa näyttäytyy kulttuurisesta näkökulmasta konservatiivisena
kaksinaismoralismina, joka pyrkii piilottamaan oman sisäisen perustelunsa
tabujärjestelmään jota ei saa kriittisesti tulkita. Jos ajatellaan että
ihmisyyteen sisältyy tietty määrä epärationaalista ajattelua ja toimintaa,
aiheuttaa epärationaalisen puolen kieltäminen todennäköisesti pikemminkin
epärationaalisuuden kasvua kuin vähenemistä. Näin voidaan ymmärtää paremmin
sitä kuinka rationaliteettia ydintotuutenaan pitävä ajattelutapa muodostuu
irrationaaliseksi.
Taiteella,
kulttuuriteorioilla ja vaikkapa psykoanalyysilla olisi nykymuodoissaan paljon
annettavaa taloudellisen toiminnan perusyksikön, ihmisen toiminnan, nykyistä
syvällisemmäksi ymmärtämiseksi. Taide voi auttaa muun ihmiselämän osaksi
sijoittuvan talouden ihmisyyttä koskevien teoretisointien luomisessa, mutta sen
ei ole mielekästä osallistua prosessiin jossa talous nähdään ihmisyyttä itseään
merkittävämmäksi arvoksi.
Taiteen ja talouden erillisyys
Uusklassinen talousteoria syntyi
1800-luvun lopulla ja sille rinnakkaisia kuvataideilmiöitä olivat
kansainvälisesti muun muassa naturalismi ja symbolismi sekä Suomessa taiteen
kultakauden kansallisromantikot, karelianistit ja realistit. Modernismi syntyi
paitsi turhaumasta taiteen pysähtyneisyyttä kohtaan, myös rinnakkaisilmiönä
uusklassisen talousajattelun lopettaneille vallankumouksille ja maailmansotien
jälkeiselle keynesiläisyydelle. Moderni avantgardistinen taide jakoi usein
keynesiläisyydenkin taustalla olleet näkemykset todellisuuden dynaamisesta
kehittymisestä, jatkuvasta muutoksesta ja ihmisen roolista muutoksen
progressiivisena tuottajana.
Nykyinen
uusklassinen teoria vastaavasti on suorastaan vihamielinen taiteen traditioon
viimeisen sadan vuoden aikana vahvimmin vaikuttaneita tieteellisiä ja
kulttuurisia näkökulmia kohtaan. Uusklassisen talousteorian muodostuttua
uudelleen yhteiskuntaa määrittäväksi voimaksi, ollaan myös taiteen autonomiaa
ja sitä ylläpitävää kriittistä ja avantgardistista prosessia rajusti kyseenalaistettu.
Uusliberalistisen yhteiskunnan virallinen kulttuuri-ihanne muodostuu
kultakauden maalausten konservatiivisen tulkinnan varaan. Taiteen tehtävänä on
jälleen eskapististen, nationalististen ja illusoristen tilaustuotteiden
valmistaminen. Erotuksena 1800-luvun lopun tilanteeseen on se että tilaaja on
hylännyt laadulliset kriteerit siten että taide on vaarassa latistua uusliberalistista
todellisuuskuvaa tukevaksi viihteeksi.
Kun
taidekenttää ohjataan toteuttamaan uusklassisen teorian ihanteita heikennetään
strategisesti juuri sen kykyä taloudellisen hegemonian kriittiseen analyysiin.
Kriittisen näkökulman puute taas johtaa itseään toteuttavien profetioiden ja
kehäpäätelmien sarjaan, jotka lopulta raunioittavat yhteiskuntien toimintakyvyn
ja etenkin järjestelmässä elävien ihmisten uskon hegemonian
legitimiteettiin.
Taidekentän keynesiläisyys
Nähtyään taiteilijoiden vaikeudet
saada uusklassisen teorian ohjaamasta järjestelmästä rahoitusta oleelliseksi
katsomalleen yhteiskuntia koossapitävälle työlle Keynes päätti kehittää
taiteelle markkinoista riippumattomia tukijärjestelmiä. Taidemarkkinoiden
ongelmista käytiin runsaasti keskusteluja myös Bloomsbury groupissa.
Taidemarkkinat avasivat näkökulman kuluttamisen ja investointitoiminnan
perimmäiseen kompleksisuuteen. Perehtyminen taiteen tekemisen, myymisen ja
ostamisen monimutkaiseen dynamiikkaan vahvisti Keynesin ajatusta siitä, että
vapaat markkinat eivät kykene ylläpitämään ja kehittämään kaikkia yhteiskunnan
ja ihmisyyden kannalta oleellisia prosesseja. Keynes perusti useita
tukiyhdistyksiä eri kulttuurilaitoksille ja lopulta British Art Councilin, jota
voi pitää myös suomalaisen taiteen tukijärjestelmän esikuvana.
Taidekenttää sellaisena kuin se nykyisin Suomessa on, ei voisi olla
olemassa ilman Keynesin institutionaalista työtä taiteen tukijärjestelmien
luomiseksi. Taiteen yhteys Keynesiin ei kuitenkaan rajoitu pelkästään
institutionaaliseen kehykseen, vaan kyse on syvemmästä ihmiskäsityksien
samankaltaisuudesta. 1900-luvun taide niin teatterin, kuvataiteen, elokuvan,
arkkitehtuurin kuin kirjallisuudenkin alueilla on vahvasti kiinnittynyt
samoihin kulttuurisiin ja ihmisyyttä koskeviin näkökulmiin kuin mihin Keynes
perusti oman talousteoriansa. Vaikka taiteessa esiintyy valtava määrä erilaisia
ja keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä ihmisyydestä, esitetään ihminen
taiteessa erittäin harvoin puhtaasti rationaalisena ratkaisijana tai
peliteorian mukaisena omaa etuaan onnistuneesti maksimoivana agenttina.
Pikemminkin taide useimmiten paljastaa taloudelliseen hyödyntavoitteluun,
kilpailuun, tehokkuuteen ja rationaliteettiin perustuvan maailmankuvan
onttouden ja pohjimmaisen päämäärättömyyden. Tätä taiteen yleistä näkökulmaa ei
voi tulkita yksinomaan moraaliseksi tai eettiseksi, vaan ihmisyydestä saatujen
havaintojen esiintuomiseksi. Taide ei useinkaan edellytä epärationaalista
ihmistä, vaan toteaa epärationaalisuuden tarkkaillessaan ihmisiä ja
yhteiskunnan toimintaa.
Taiteilijakoulutuksen, samoin kuin humanististen alojen teoreettinen ja
käytännöllinen traditio rakentuu edelleen suurelta osin 1900-luvun alun
avantgardeliikkeiden käynnistämään kehitykseen. Taiteen ja uusklassisen
talouden traditioita rinnastaessa voidaankin niiden todeta pohjaavan hyvin
kaukana toisistaan oleviin ihmiskuviin ja ne ovat myös kehittyneen pitkälti
toisistaan erillisinä. Taiteen puolella on ollut usein perustellut syyt
haluttomuuteen uskoa uusklassisen talousteorian ihmiskäsitykseen, talouden
puolella kyse on pikemminkin välinpitämättömyydestä taiteen ihmiskuvaa
kohtaan. Tämä välinpitämättömyys on
puolestaan oireellista, sillä se vahvistaa käsitystä siitä, että uusklassinen
teoria ei ole kiinnostunut siitä mitä ihmisyys on ja millaisia muotoja
inhimillinen ajattelu on saanut. Uusklassinen teoria on kiinnostunut vain siitä
osasta ihmisyyttä, jota käytettävissä oleva teoria-apparaatti pystyy
kalkyloimaan.
Voi olla että Keynes palaa liian myöhään. Useita vuosikymmeniä kestäneen
laajan manipulaation tuloksena ihmisyyden käytännöt ovat todella jo voineet
muuttua talousteoreettisen mallin mukaisiksi. Hirviön palauttaminen häkkiinsä
vaatii monialaista yhteistyötä ja etenkin laajapohjaista keskustelua siitä mitä
ihmisinä ja ihmiskuntana lopulta tavoittelemme.
Viitteitä:
Wicke, Jennifer. 1994. "Mrs.
Dalloway" Goes to Market: Woolf, Keynes, and Modern Markets.
Novel - A Forum on Fiction,
28(1).
Keynes, John Maynard. 1951.
Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria, suomentaneet Ahti Karjalainen ja
Pentti Kivinen. [The general
theory of employment interest and money] Porvoo : WSOY.
Towse, Ruth. 2010. A textbook of cultural
economics. Cambridge : Cambridge University Press
Maxwell, Richard. 2001. (Ed.) Culture works :
the political economy of culture. Minneapolis: University of Minnesota Press,
cop.
Neil de Marchi and Craufurd D.W. Goodwin. 1999.
(Ed.) Economic engagements with art. History
of political economy, vol. 31. Durham (N.C.) Duke University Press.
Pihlanto Pekka. 2002. Rationaalisen toimijan myytti, Niin &
Näin, 2.
Vesa Kanniainen, Tieteessä
tapahtuu 8/2008
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti